Tiedottamista
Sen jälkeen kun ostin pari metsäpalstaa, vaimolle rupesi tulemaan Metsään-niminen lehti. Olen huomannut siinä mielenkiintoisia otsikoita. Viimeisessä numerossa mainostettiin, että suomalainen metsänhoito on monimuotoisuuden suojelussa maailman parasta! Uutinen yllätti, sillä asiaa tutkineiden tiedemiesten mukaan Suomen metsätalous on johtanut moniin monimuotoisuuden kannalta kielteisiin muutoksiin. Niiden seurauksena 71 metsälajia on hävinnyt kokonaan, 690 lajia on uhanalaisia ja lisäksi 497 lajia on silmälläpidettäviä. Sukupuuttovelan suuruusluokka on 900 lajia. Sukupuuttovelka on niiden lajien lukumäärä, joiden ennustetaan häviävän jo toteutuneiden ympäristövaikutusten seurauksena.
Ilkka Hanskin mukaan ns. metsälakikohteilla ei ole suurta merkitystä metsälajien suojelussa, koska kohteet ovat pinta-alaltaan liian pieniä ja niitä on harvassa (metsälakikohteet ovat pienialaisia ympäristöstään poikkeavia kohteita, jotka säästetään hakkuilta). Kohteet eivät mahdollista uusien paikalliskantojen syntymistä taantuvien kantojen tilalle. Nykyisillä metsälakikohteilla ei esiinny uhanalaisia lajeja juuri sen enempää kuin muuallakaan. Niina V. Nygren kertoo Tiede-lehdessä (nro 11/2015), että liito-oravan suojelun toteutus on ollut metsätaloudessa surkeaa ja onnistunut lähinnä vahingossa.
Suomen metsätaloutta on luonnehtinut rakenteeltaan yksinkertaisten monokulttuurien perustaminen. Lehtipuun taimet hävitettiin ennen myrkyttämällä, ja nykyisin käytetään koneellista kitkentää. Istutuksessa käytetään geneettiseltä vaihtelultaan kavennettua viljelymateriaalia. Maallikon on hieman vaikeaa yhtyä käsitykseen, että tämä olisi monimuotoisuuden kannalta maailman parasta metsätaloutta. Ehkäpä vapaaehtoinen suojelu Metso-ohjelmineen on ollut askel parempaan suuntaan.
Aiemmassa Metsään-lehden numerossa kerrottiin, että tasaikäismetsätalous on hiilen sidonnan kannalta parempaa kuin eri-ikäismetsätalous, koska tasaikäisten metsien kasvu on parempaa. Tässä on yhteen lauseeseen saatu mahdutettua useampiakin virheitä. Tietääkseni ei ole osoitettu, että tasaikäiset metsät kasvavat paremmin kuin eri-ikäiset. Toiseksi, kasvusta ei voi päätellä metsätalouden sitoman tai vapauttaman hiilen määrää. Hiilitaseeseen tulee biomassan kasvun tai vähenemisen lisäksi sisällyttää metsämaan ja puutuotteiden hiilitaseet, tuotteiden valmistuksen hiilipäästöt ja puun käytöstä aiheutuvat vähennykset fossiilisten polttoaineiden käytössä. Kun kaikki nämä otetaan huomioon, tutkimukset osoittavat yksiselitteisesti, että jatkuva kasvatus on hiilitaseeltaan tasaikäismetsätaloutta parempaa.
Korjuuvaurioselvitys
Suurin viime aikojen tiedotusfloppi on ollut korjuuvaurioselvitys. Metsäkeskus varoitteli lehtitiedotteiden kautta poimintahakkuiden aiheuttavan runsaasti vaurioita metsään jääville puille. Juhani Saarikoski, joka on luultavasti suunnitellut ja valvonut eniten jatkuvan kasvatuksen hakkuutyömaita Suomessa, ihmetteli uutisointia valtavasti, koska hän ei ole törmännyt korjuuvaurioihin omissaan tai kollegoidensa suunnittelemissa leimikoissa. Saarikosken sanoin: ”Eihän niitä [korjuuvaurioita] menetelmä tee, niitä tekee huolimaton motokuski.”
Ryhdyin siksi hieman selvittelemään, mistä tässä oikein on kysymys. Kävi ilmi, että tarkastettavat kohteet valitaan harkinnanvaraisesti, ja tarkastuksia kehotetaan suuntaamaan nimenomaan erirakenteisiin kuusikoihin. Harkinnanvarainen näyte ei tietenkään oikeuta yleistämään tuloksia kaikkiin jatkuvan kasvatuksen hakkuisiin. Lisäksi selvisi, että merkittävä osa korjuuvaurioista johtui ajourien painumista. Uutisoinnissa nekin oli sujuvasti luettu jatkuvan kasvatuksen syyksi, ilmeisesti olettaen, että metsäkone ei painuisikaan, jos yläharvennuksen sijasta tehtäisiin alaharvennus. Metsäkeskukselta ei saa tietoa siitä, missä tarkastetut kohteet sijaitsivat eli raportoituja tuloksia ei ole mahdollista tarkistaa. Metsäkeskus ei oman ilmoituksensa mukaan tiedä (!), onko tarkastusmittauksia tehty jatkuvaan kasvatukseen erikoistuneiden metsäpalveluyritysten suunnittelemissa leimikoissa. Selvityksessä käytetty menetelmä oli siinä määrin simppeli, että sen perusteella ei voi laskea, olisiko esimerkiksi puuston kasvu pienentynyt, jos vaurioituneet puut olisi poistettu saman tien (luultavasti ei olisi). Minua epäkohteliaampi sanoisi, että selvitys ei ollut surkea vaan umpisurkea.
Jatkuvan kasvatuksen yleisyys
Metsäkeskus, metsäammattilaiset ja metsäalan lehdet tiedottavat usein ja hanakasti, että jatkuvaa kasvatusta käytetään vähän ja että metsänomistajat valitsevat mieluummin perinteisen menetelmän eli avohakkuun, istutuksen ja alaharvennukset. Tiedottamisesta jää vaikutelma, että metsäammattilaiset ovat tästä hyvillään. Hyvillään olo on sikäli outoa, että taloudellisessa mielessä jokainen alaharvennus on virhe, josta aiheutuu tappioita metsänomistajalle optimaaliseen hakkuutapaan verrattuna. Avohakkuista aiheutuu haittaa metsäluonnolle ja ulkoilijalle.
Tiedottamisessa tehdään lähes poikkeuksetta se virhe, että metsänomistajien sanotaan haluavan avohakkuita. Asiasta tehdyt selvitykset näet osoittavat aivan muuta (esim. Asikainen ym., Valkeapää ym., Kumela ja Hänninen). Vain 10 % metsänomistajista on vankkumattomia avohakkuulinjan kannattajia. Jos metsänomistajat saisivat itse valita, useimmat valitsisivat kasvatusmetsän käsittelyksi erirakenteisuutta ylläpitävän yläharvennuksen. Kumelan ja Hännisen tutkimuksen mukaan tilanne on tämä:
- Siirryn kaikissa metsissä jatkuvaan kasvatukseen: 12 % metsänomistajista
- Siirryn osassa metsiä jatkuvaan kasvatukseen: 15 %
- Saatan kokeilla jatkuvaa kasvatusta: 25 %
- Otan selvää ja päätän sitten: 28 %
- En tule käyttämään jatkuvaa kasvatusta: 10 %
- En osaa sanoa: 10 %
Paremminkin kyse taitaa olla siitä, että metsäammattilaiset sekä puun ostajat ja korjaajat ovat vielä toistaiseksi saaneet useimmat metsänomistajat taivuteltua perinteisten menetelmien kannalle.
Kukaan alan tutkija ei tietääkseni ole olettanut tai väittänyt, että jatkuva kasvatus yleistyisi nopeasti. Se olisikin suuri yllätys, kun ottaa huomioon, kuinka voimakkaasti metsäammattilaiset vastustavat sitä ja millaista kampanjointia sitä vastaan käydään. Pitkiä askelia jatkuvan kasvatuksen suuntaan on kuitenkin otettu mm. yläharvennuksia lisäämällä ja alikasvoksia hyödyntämällä. Metsäteollisuuden omien metsien metsänhoito-ohjeissa neuvotaan jo käsittelemään hidaskasvuisia suometsiä poimintahakkuilla.
Jatkuva kasvatus on selvästi yleisempää kuin virallisessa tiedottamisessa annetaan ymmärtää. Virallinen tiedotus perustuu pitkälti hakkuuilmoituksiin. Niissä hakkuun päävaihtoehdot ovat uudistushakkuu ja kasvatushakkuu, ja kasvatushakkuun vaihtoehdot ovat tasaikäismetsätalouden kasvatushakkuu, poimintahakkuu ja pienaukkohakkuu.
Jatkuva kasvatus ei ole varsinaisesti kasvatushakkuuta, sillä jokaisessa hakkuussa tähdätään myös uudistumisen edistämiseen. Monesti hakkuu muistuttaa suojuspuuhakkuuta, joskus ylispuiden poistoa. Toisinaan se on lähellä määrämittahakkuuta mutta useimmiten se on pienpuustoa säästävää yläharvennusta. Hakkuukertymä on paljon suurempi kuin alaharvennuksessa. Molemmat hakkuuilmoituksessa olevat jatkuvan kasvatuksen vaihtoehdot, poiminta- ja pienhakkuu, luonnehtivat jatkuvan kasvatuksen hakkuita niin huonosti, että ne rastitetaan vain harvoin metsänkäyttöilmoitukseen.
Vielä muutama vuosi sitten harvalukuinen jatkuvan kasvatuksen eturintama nimenomaan kehotti kutsumaan hakkuuta joksikin muuksi kuin jatkuvaksi kasvatukseksi. Tällä tahdottiin välttää asiaan nuivasti suhtautuvan virkamieskunnan joutavanpäiväiset tarkastukset. Tuskinpa tästä ajattelusta on päästy vielä kokonaan eroon.
Puuta pystykaupalla myyvän ei kannata kutsua hakkuuta poimintahakkuuksi, koska tämä tuo ostajalle mieleen leimikon, josta poistetaan muutamia puita. Tarjouksia ei tule tai hinta on huono. Hyvän hinnan saamiseksi hakkuuta kannattaa kutsua nimellä suojuspuuhakkuu, koska silloin se mielletään päätehakkuuksi ja puusta tarjotaan parempaa hintaa kuin jos käytettäisiin nimitystä yläharvennus. Se, millä nimellä tietynlaista, yhtä ja samaa hakkuuta kutsutaan, vaikuttaa siis sekä menekkiin että hintaan.
Kun metsänomistaja päättää yksittäisestä harvennushakkuusta, hänen ei tarvitse päättää eikä edes miettiä, onko kyseessä tasaikäismetsätalouden vai jatkuvan kasvatuksen hakkuu. Tällaisen päätöksen tekeminen pitkälle tulevaisuuteen on paitsi turhaa myös epäviisasta. Jatkuva kasvatus on metsätaloutta, jossa ei ole avohakkuuta eikä viljelyä, minkä vuoksi maa on jatkuvasti puuston peittämä. Menetelmän englanninkielinen nimi on Continuous Cover Forestry eli jatkuvan metsäpeitteen metsätalous.
Kaikki muut hakkuut paitsi avohakkuu ovat siis jatkuvaa kasvatusta. Muita hakkuita kuin avohakkuuta tehdään ymmärtääkseni jonkin verran enemmän kuin ”marginaalisesti”. Koska metsäkeskus ei voi tietää, millaisia hakkuita harvennushakkuun tekevä metsänomistaja tai hänen perillisensä tekevät seuraavaksi, se ei voi myöskään sanoa yhtään mitään jatkuvan kasvatuksen hakkuiden pinta-alasta. Tämänhetkinen tiedotus jatkuvan kasvatuksen yleisyydestä tai harvinaisuudesta on siis täyttä humpuukia.
Avohakkuun vaarat
Koska Metsäkeskus varoittelee ainoastaan poimintahakkuiden vaaroista, varoittelen minä tasapuolisuuden nimissä avohakkuun vaaroista. Tässä muutamia:
- tuulituhot lisääntyvät avohakkuualan reunametsiköissä
- seurauksena on kirjanpainajatuhoja
- hirvi- ja myyrätuhot ovat uhkana avoalalle istutetussa taimikossa
- viljelymänniköistä ei saada arvokkaimpia sahapuulaatuja
- metsän monimuotoisuus vähenee
- maahan sitoutunutta hiiltä vapautuu ilmakehään
- ravinteita ja orgaanista ainetta kulkeutuu vesistöihin
- ulkoilulle aiheutuu haittaa
Timo Pukkala
PS. Lievennyksenä todettakon, että ei Metsäkeskus suinkaan ole ainoa verovaroilla rahoitettu organisaatio, joka edistää aktiivisesti metsätaloutta, jota pitää tukea verovaroilla, jotta se olisi kannattavaa.