Kolmas jatkuvan kasvatuksen leimikkoni hakattiin Joensuun Uimaharjussa kesällä 2020. Puut osti Stora Enso ja hakkuusta vastasi Joen Metsä Oy. Tärkeimmät puutavaralajit olivat mäntypylväs, mäntytukki ja mäntykuitu. Pylväät olivat 8–12-metrisiä, ja niitä tehtiin solakoista lisävaltapuista. Ne käytiin leimaamassa ennen hakkuun aloitusta.
Hakkuuohjeet olivat lyhyesti ja yksinkertaisesti: yläharvenna reippaasti; älä poista lainkaan kuiturunkoja. Pylväät tekivät jäävien puiden valinnan hieman tavanomaista haastavammaksi, sillä osa pylväispuista olisi normaalitapauksessa jätetty kasvamaan.
Tein pariin kohtaan pienen mallileimauksen, jossa nauhoitin ne tukkirungot, joita ei pidä poistaa. Sen lisäksi nauhoitin säästöpuut sekä sinne tänne puita, jotka halusin poistaa. Jälleen kerran hakkuukoneen kuljettajat olivat heti juonessa mukana. Kuljettajilla on ilmeisen hyvä käsitys siitä, millaisista puista omistaja saa tuloa, millaiset puut lisäävät nopeasti arvoaan ja millaisten puiden poisto tuottaa hitaasti hakkuukertymää ja on sen vuoksi kallista.
Hakkuita pohtivan kannattaa palauttaa mieleensä jatkuvan kasvatuksen olemassaolo, idea ja saksankielinen nimi. Jatkuva kasvatus on saksaksi Dauerwald, joka on suomeksi käännettynä kestometsätalous. Nimi paljastaa menetelmän päätarkoituksen eli sen, että metsä tuottaa keskeytyksettä erilaisia ekosysteemipalveluja, esimerkiksi puuta, virkistysarvoja ja elinympäristöjä. Metsän rakenne ja hakkuutapa ovat sivuseikkoja ja ne voivat vaihdella laajasti tilanteen mukaan.
Näinä aikoina hiilidioksidin poisto ilmakehästä on yksi tärkeimpiä metsän ekosysteemipalveluita. Kriittinen aika, jona ilmastonmuutos ja ilman hiilidioksidipitoisuuden nousu pitäisi saada pysähtymään, on varsin lyhyt, kenties ainoastaan 15 vuotta. Alla olevasta kuvasta selviää, että jos metsässä tekee avohakkuun, puolet metsän hiilivarastosta vapautuu ilmakehään seuraavan 15 vuoden aikana. Metsä on muuttunut hiilinielusta hiilen lähteeksi. Myöhemmin uusi puusukupolvi rupeaa tietenkin sitomaan jälleen hiiltä, kun kasvavan biomassan määrä lisääntyy. Tästä tulevaisuuden hiilensidonnasta ei kuitenkaan ole juuri hyötyä tämänhetkisen ilmasto-ongelman ratkaisemisessa. Tätä taustaa vasten itse kukin voi pohdiskella, kuinka vastuullista metsätaloutta avohakkuu edustaa nyt ja lähivuosina. Yläharvennuskin heikentää hiilinielua, mutta sen vaikutus on huomattavasti pienempi ja lyhytkestoisempi kuin avohakkuun.
Yksi metsien ekosysteemipalveluista on elinympäristöjen ylläpito. Suuri osa uhanalaisista metsälajeista tarvitsee selviytyäkseen järeää lahopuuta, jonka on oltava määrättyä puulajia ja tietyssä lahoamisen vaiheessa. Koska kaikki lahopuusta riippuvat eliölajit eivät ole vikkeliä vaihtamaan paikkaa, eri lahoamisvaiheiden kuollutta puuta pitäisi olla tarjolla samassa metsässä jatkuvasti. Metsässä tulisi olla koko ajan järeää puustoa, ja näitä puita pitäisi kaatua kuolleena maahan melko tasaiseen tahtiin. Alla olevasta kuvasta näkyy, että maapuu viipyy lahoasteluokissa 2, 3 ja 4 vain lyhyehkön ajan, minkä vuoksi lajien säilyminen edellyttää, että lahopuuluokkiin tulee täydennystä muutaman vuoden välein.
Jos pohjoisen Suomen metsän avohakkaa, uuden sukupolven puilta kestää 150 vuotta saavuttaa järeä koko. Sen jälkeen kuluu toiset 150 vuotta siihen, että järeitä puita alkaa kuolla. Kuoleman jälkeen menee vielä 50 vuotta lahoasteen 5 saavuttamiseen. Avohakkuun jälkeen kestää siis 350 vuotta, ennen kuin metsikkö alkaa tuottaa uudelleen järeää lahoasteen 5 puuta.
Elinympäristöjen säilymisen edistämiseksi on kehitetty sertifikaatteja, jotka edellyttävät säästöpuiden jättämistä avohakkuualoille. Kun otetaan huomioon, että säästöpuuryhmien tulisi taata uuden järeän lahopuun tuotto tasaiseen tahtiin niin kauan, että uuden puusukupolven puut kasvavat suuriksi ja alkavat kuolla, tulee selväksi, että nykyisten sertifiointikriteeristöjen edellyttämät säästöpuumäärät ovat täysin riittämättömiä.
Metsä tuottaa myös monia virkistys- ja monikäyttöhyötyjä. Vaikka niiden arvoa ei voikaan mitata rahassa, ne ovat silti arvokkaita, sillä ne lisäävät ihmisten hyvinvointia, kenties jopa enemmän kuin puunmyyntitulot. Ihmiset haluavat erityisesti, että heidän virkistysmetsiään ei käsiteltäisi kovakouraisesti (https://yle.fi/uutiset/3-11976622).
Kun suomalaisessa metsäkeskustelussa vertaillaan eri metsänkasvatusmenetelmiä, keskustelu pyörii usein puuntuotannon ympärillä. Metsäalan vallitseva ajattelutapa näyttää olevan, että pienikin lisäys puuntuotannossa oikeuttaa metsänhoitotavat, jotka heikentävät metsälajien elinympäristöjä, pilaavat virkistysmetsiä ja pienentävät metsän hiilivarastoja. Metsäalan edustajien olisi kuitenkin hyvä tiedostaa, että suomalaisten valtaosa ei ajattele näin. Tuoreessa Suomen Kuvalehden teettämässä selvityksessä selvisi esimerkiksi että:
- 80 % suomalaisista on sitä mieltä, että puuntuotanto ei ole Suomen metsien tärkein ekosysteemipalvelu
- 66 % on sitä mieltä, että metsien suojelu kuuluu kolmen tärkeimmän ekosysteemipalvelun joukkoon
- Nuoret suomalaiset ajattelevat, että metsien suojelu on monta kertaa tärkeämpää kuin puuntuotanto
- Alle 10 % nuorista suomalaisista ajattelee, että puuntuotanto on metsien tärkein ekosysteemipalvelu
- 20 % suomalaisista suhtautuu myönteisesti avohakkuisiin
Timo Pukkala